Hyvästä Syystä Näkkileipää

Vuosikausia siirtelin

keittiössä outoa kaulinta

hyllyltä toiselle 

uhraamatta sille ajatustakaan.

Kunnes eräänä päivänä,

vahingossa,

kesken jotain aivan muuta,

juolahti mieleen,

että Outo Kaulinhan

on NÄKKILEIPÄKAULIN !

Näkkileipäkaulin on tänä talvena

ollut kovassa käytössä.

Näkkileivän leipominen

on helppoa kuin mikä,

ainakin jos tekee niin kuin

minä teen...

vähän sinne päin,

muotopuolia,

persoonallisia, koetan sanoa.

Miten vaikeaa voi olla

vetää suoraa viivaa,

kysyy herra 15 vee.

Fiilaaja...

Valmiina pusseissa,

keskiviikkona eteenpäin toimitettavaksi.

Oli kaksi hyvää

syytä tänään leipoa...

Tekstiiliaarteita...

Lueskelin uutta Glorian Antiikkia,
jossa mielihyväkseni oli esillä
vanhoja tekstiilejä;
pyyhe- ja pöytäliinoja,
lakanoita, tyynyliinoja...
ohutta, hienoa pellavaa,
käsinkudottua,
ajan kanssa valmistettua,
kauniisti nimikoitua.

Arjen kauniita asioita.
Arvossaan tänä päivänä.

Samassa lehdessä
esiteltiin hieman uudempaa,
Dora Jungin tuotantoa,
upeita pellavaisia kattaustekstiilejä.
Himmeänkiiltoista kuitua,
ajattomia kuvioita,
koskettaen sileää..

ja silti kirppareilla myynnissä
muutamalla hassulla lantilla.
Onko liian suuritöistä pestä
ja mankeloida,
liian aikaaviepää kattaa perheelle
kauniisti?

Toivottavasti joku päivä
ymmärretään näitäkin
arvostaa.

Kävin vaatehuoneen perällä,
siellä, mihin pitää mennä
taskulampun kanssa.
Kulkeissani silitin rullan ympärillä
säilytyksessä olevia pöytäliinoja,

lupasin, että edes sunnuntaisin
katan pöydän kauniisti. Pellavilla.

Huomasin vaaterekin perällä
toisenlaisia tekstiiliaarteita.

Ei silkkiä, ei samettia,
vaan ehta kotimaista 60-lukua.

Timo Sarpanevan Ambiente

kangas.

Äidin ompelemat mekot.

Kallisarvoiset.

Taas kävi niin,

että piti tehdä jotain ihan muuta
ja löysinkin itseni ihan jostain
muualta.

Toki asioilla oli jonkinlainen aasinsiltakin.

Olen seurannut sivusta miten
 ( ja hieman hämmentänytkin)
Isonkyrön 1700-luvun markkinoiden
nettisivut pesevät kasvojaan.

Lähdin silmäilemään kirjahyllyjä
ja etsimään karttaa,
mahdolllisimman VANHAA karttaa.
Kartasta olisin halunnut nähdä minkälainen
maamme oli 1700-luvulla.
Karttoja löytyi,
mutta ei tietenkään juuri 1700-luvulta.

Ennen ja jälkeen kylläkin.
Vanhan kivikirkkomme kupeessa
sanotaan markkinoita järjestetyn
jo keskiajalla.
Ajatelkaas, tämmöisen kartan kanssa
ovat osanneet tulla !

Ei tarvittu keltaisia Google-ukkeleita

tietä näyttämään.

Löysin samalla hieman

tuoreemman karttakirjan.

Sieltä löytyi monenlaista hyödyllistä tietoa,

niin kuin kartta IRTANAISISTA MAALAJEISTA,

TUULIRUUSUISTA ja VUORIPERÄSTÄ.

LUMIPEITTEEN PAKSUUS- kaavio kertoi, ettei

meillä nyt mitenkään erikoisen paljon

lunta ole, vuonna 1899 oli ainakin

saman verran.

Väestökin on tarkasti laskettu,

mahtaisivat kunnan päättäjät pitää tälläisistä

luvuista vieläkin.

Toki siellä on myös sellaisia tietoja, joista

nousisi tänä päivänä melkoinen häly,

mikäli meitä näin lokeroihin aseteltaisiin,

joissakin asioissa on menty eteenpäin

ja toisissa aimo askel toiseen suuntaan.

Teollisuuttakin näyttäisi olleen

monipuolisesti

ja onkohan kaikki nämä hautalöydöt tutkittu ?

( klikkaamallahan saat kuvia suuremmaksi )

Ei, nyt tämän aasin on parasta

kopsutella siltaa pitkin takaisin

tekemään sitä, mitä ihan oikeasti

oli alunperin tarkoituskin.

Valentinuksen päivä

Vuonna 1903 Niilo Engelbert jäi leskeksi,
suru oli suuri vaimon menehdyttyä
lapsivuoteeseen
ja vielä suurempi vastasyntyneen seuratessa
äitiään vain kuukauden ikäisenä.

Edesmennyttä äitiä jäi suremaan perheen
kolme tytärtä.

Perheessä oli luotettu taloudenhoitaja,
jonka hyvään huoltoon tyttäret jäivät.
Lienee Niilo tuntenut vuoden myötä
elonsa yksinäiseksi,
kun soveliaan ajan kuluttua
loi silmänsä nuoreen kansakoulun
opettajattareen, Klaraan.

Tähän päivään on säilynyt
herkkiä kirjeitä,
joissa Niilo korulausein julkituo
tuntojaan
- ja Klara vienosti vastaa,
peläten samalla ympäristön
reaktioita, puheenaiheita, juoruilua...

Liekö sitten ollut Niilon persoona
vai kirjalliset kyvyt, jotka saivat
Klaran vastaamaan myöntävästi, mutta
kihlat vaihdettiin v. 1904 ja niin
Klarasta tuli rovastin morsian ja
pienten tyttöjen äitipuoli.

Sen ajan tavan mukaan
kihlausaika oli vuosi,
avioliitto solmittiin
v.1905.
Vähältä piti, ettei solmittu;
ompelijalle lähti tulla hoppu ja
morsiuspuku saatiin valmiiksi
aivan viime tingassa !

Vietetään Läheisten ja Ystävien päivää,
muistetaan Rakkaita ja Tärkeitä,
eläviä ja edesmenneitä,
olemassaolevia ja matkan varrella unohtuneita,
joka päivä,
Pienissä Hetkissä.

Ompelua pitkästä aikaa

Odotellessani uutta värjäyskonetta
olen ommellut keväisen vihreästä
"pakkapellavasta" tunikoita.
Kierrätyspellavaiset jakut odottavat
sitä konetta...

Vihreät vein pakkassäässä
Vaasaan Kädentaitajien PUOTIIN,
jossa on kolmattakymmentä
käsityöläistä lyöneet hynttyyt yhteen
ja perustaneet kaupan.

Puodissa myydään itsetehtyjä
tuotteita niin kovista kuin
pehmeistäkin materiaaleista.
Niin ja materiaaliakin;
mm. maailmasta herkullisen värisiä
huovutusvilloja, jotka huopuvat
melkein pelkästä ajatuksesta !

Olen nyt ollut vuoden verran mukana
PUOTILAISTEN joukossa
ja siellä on kivaa.
Olen tutustunut joukkoon
lämminsydämisiä, iloisia, neuvovia,
kannustavia ja hyväksyviä
käsityöläisiä ja nauttinut joka hetkestä.

Piipahtakaa kulkeissanne katsomaan,
PUOTI sijaitsee aivan keskellä kaupunkia
Wasaborgintalossa !

14.2. siellä vietetään YSTÄVÄNPÄIVÄÄ
ja tarjoillaan vaaleanpunaisia sydänpipareita...

Saanko esitellä, PelleKalleKustaa

Pelle Kalle Kustaa on
melko iäkäs nuorimies,
reipas 100 vee.
Aika on jättänyt jälkensä,
näemmä kolhittu ja syöty,
vaatteetkin rievulta kadonneet.

PelleKalleKustaalla on leikkinyt
neljä sukupolvea tyttölapsia,
salaa ehkä joku poikakin.
Ensimmäinen leikkijä on
jostain syystä päättänyt, että
nukke on poika ja kastanut
sen komeasti PelleKalleKustaaksi.

Kun minä olin pikkutyttö,
nukella oli vielä villakankaiset
henkselipolvihousut ja liinainen
paita.

Joutunen ompeluhommiin, sillä
PelleKalleKustaa pääsee töihin ensi kesänä...

siitä myöhemmin lisää, nyt vain sen verran,
PelleKalleKustaa etsii kavereita...

Sukellusta menneeseen...

Kalenteri on mallillaan ja
elämä voittaa,
synkimmästä ajasta on selvitty
ja kesää kohti mennään.

Horroksesta heränneenä
jaksaa innostua asioista.
Niin kuin nyt taas kaikesta vanhasta.

Isotätini, hauska termi muuten, lähetti
nipun kirjeitä.
Vietin hillittömän hauskoja
hetkiä lukiessani, suorastaan
hengästyttävän hauskoja.

Ei sillä, että monet kirjeessä kirjoitetut asiat
olisivat olleet hilpeyttä herättäviä,
olivat oikeastaan aivan kauheita:
tapaturmia, itsemurhia, kuolemia,

mutta siksi, että kirjoittaja oli
viistoistakesäinen tyttölapsi Ida,
joka kirjoitti kaikki kylän ja omat kuulumiset
iloisesti yhteen pötköön...

ensin kertoi, että krannin Maiju oli lähtenyt
Ameriikkaan, samaan hengenvetoon
lehmä on poikinut ja meillä on
neljä kanaa ja kolme lammasta
ja ei Wilhoa ole löydetty  ja sitä nyt enää
sovi kattellakaan kun joki on
jo mennyt jäähän..

Kirjeiden alku on hyvin kohtelias ja asiallinen
ja sitten alkaa tekstiä tulla...
( jos klikkaat kuvaa, niin saat sen isommaksi )

Ei ollut iltapäivälehtiä tuohon aikaan,
mutta osa näistä jutuista ylittäisi varmaan juttukynnyksen
tänäänkin !

Ja lopussa palataan taas kohteliaaseen, hienoin sanakääntein
tapahtuvaan hyvästelyyn ja toivotuksiin.

Ette usko miten hauskaa näiden lukeminen on !
Voisin viettää päivätolkut näiden parissa....