Me olemme Aikuisia nyt

Aamulla satoi,
satoi suoraan,
tyynesti maahan asti,
voimalla.

Sade järjesti uudelleen
pihamaan hiekan
ja kukkapenkin
kukkaset.

Tänä aamuna istuin
kirkossa,
saatoin viimeiselle
matkalleen luokkatoverini.

Mietin itsekseni,
miten ihminen,
jonka muistaa
tunteneensa aina,
onkin vieras,

miten paljon elämissämme
on hetkiä, ihmisiä,
tapahtumia,
joita emme kuitenkaan
huomaa, tiedä,
tunnista...

kukin meistä tänään
kirkossa istuneista
tunsi oman pienen hetkensä
poislähteneen kanssa,

se riitti,

se yhdisti meidät
joukoksi, jolla oli
yhteinen suru.

Katselin samoilla penkeillä
istuvia muita koulutovereitani,
kukaan meistä ei enää
muistuta kuin häivähdykseltä
sitä huoletonta,
toiveikasta nuorta, joka
katsoo luottavaisesti
maailmaa,
maailmaa, joka odottaa...

Me olemme Aikuisia
nyt.

Silti mieleeni hiipi,
melkein salaa,
hassuja asioita,

ne aivan järkyttävät,
Punaiseksi maalatut
moottoripyörän vanteet,

se  sinisestä ruutupaperivihosta
toisella luokalla
repäisty pieni paperilappunen,
jossa, sen päivän, syviä tuntoja,

jokavuotinen koulujuhla
ja koulun orkesterin bravuuri
"Persialaisella torilla",

luokkamme Vanhin,
miten me kunnioituksesta
mykkänä kadehdimme
Ajokortillista
tai
kateudesta vihreänä
kuuntelimme
Hurjia Tarinoita
viikonloppujen jälkeen.

Me olemme
Aikuisia nyt.

Me istuimme
kirkonpenkissä,
me keski-ikäiset,
omissa mietteissämme,
muistoissamme.
Kukin meistä
pelottavasti
näyttäen omilta
vanhemmiltaan.

Kotona valmistautuessani
havahduin,
että suruvaatteet
ovat vaatekaapissa esillä
koko ajan,
valmiina.

Kaiken kiireen keskellä
ei olekaan
mikään kiire,
kun on kyse
näinkin vakavasta
tilaisuudesta.

Osaamme jo antaa
ajan, surullekin.

Me olemme
Aikuisia nyt.