Suvun kesken

Elämän suru kokoaa
Suvun yhteen.

Tunteita, muistoja,
mietteitä.

Kauniin
siunaustilaisuuden jälkeen
veimme uurnan
keskelle luontoa.

Tyyni pakkassää,
Hillitty valkoisuus,
auringossa
kimmeltävän hangen Kauneus.
Juuri niin kuin kuuluikin olla.

Korkealla huojuvien
mäntyjen katveessa,
Levossa.

Ei järjen häivääkään...

mutta silti teen.

Lapsena katsoin vierestä kun
Äitini teki niitä Ystävättäriensä
kanssa,
aina Joulun alla,

milloin Naisvoimistelijoiden,
milloin MLL:n myyjäisiin,
lopulta satsin Lahjoiksi Ystäville
ja Omaa Joulua valaisemaan.

Se oli niin jännittävää!
Vähitellen, kerros
kerrokselta...
kastamalla, valamalla,
valkoisia ja värjättyjä..

Puuhasteluun liittyi
jotain Jännittävää,
lapselle liian Vaarallista,
kuuluisa oli Hiljuskan
lähes Tulipalo,
jossain vaiheessa sain
edes kerran kastaa...

onneksi ehdin vielä
Äidin oppiin,
Ystävättäreni kanssa minäkin,
Joulu oli mielessä,
myyntikin, mutta
taisimme itse polttaa.
Jopa ne, niin NE
......väriset...

tänään ensimmäinen Satsi
tänä vuonna.
Kolmatta tuntia,
järjettömän Paha Siivo,
28 kappaletta valmiina!

Hidasta, sotkuista,
kallista,
niskakin jumissa.

Mutta silti,
vaikkei Järjen häivääkään,
näitähän saa kaupasta,
helposti ja halvalla,

minä kastan Kynttilöitä.

Sukuhistoriaa, seikkailua menneessä ajassa Artjärvellä

Viikonlopun muun ohjelman
lomassa harrastimme
ympäristöoppia
ja ajelimme paikkakunnalle,
missä toinen isoäitini syntyi
vuonna 1907.

Tuntui varsin oudolta seistä
talon, jonka löytäminen
vaati hieman ajelua ja kyselyä,
pihamaalla ja miettiä syntyjä syviä.

Asiat, joista olen aina kuullut
ja jotka olen tietänyt,
saavat aivan uuden merkityksen,
yllättävää kyllä,
käytyäni paikanpäällä
ja nähtyäni talon.

Käynti hautausmaalla
samalla paikkakunnalla
ja vierailu eräällä haudalla
havahdutti miettimään,
että ellei kyseistä hautaa
olisi, ei olisi minua, ei poikaani...

Puhelin pitkät tovit henkien kanssa.
Mietteissäni varmasti palaan
niihin hetkiin vielä monta kertaa.

Tässä talon kuvia,
kuvia, joiden ottamisen välillä
on toistasataa vuotta väliä...

Tuntui hyvältä löytää talo,
vaikka se oli autio ja näytti hylätyltä,
puutarha oli villiintynyt ja pihamaa
umpeen kasvanut,
silti olin iloinen, että löysin ja näin.

Jälleen pieni palanen omaa historiaani
loksahti paikoilleen.

Ainakin Kerran Kesässä...

kaivetaan kaapin kätköistä
SE SUURI EMALIKULHO.

Vispataan järjetön määrä
Kermaa kuohkeaksi vaahdoksi,
hankitaan monen monta litraa
Mansikoita
ja paistetaan sillä määrätyllä,
tarkoin varjellulla
reseptillä sisältä sitkeitä
Marenkeja.

Kulhon pohjalle murskataan
marengit,
päälle puolitetut mansikat,
kauhaistaan hyvänmoinen
annos kermavaahtoa...

aloitetaan alusta;

marenkeja,
mansikoita,
kermavaahtoa
ja
jatketaan niin kauan
kuin sielu sietää ja
kulhon reunat
antaa myöten...

Kutsutaan paikalle
Perhe ja Ystävät.

Ja sitten SYÖDÄÄN.
Ja syödään vähän LISÄÄ.
Ja sitten HUOKAISTAAN ja
ahdetaan vielä kerran LISÄÄ.

Tänään kaikista Tärkein ja Rakkain
täytti 16-vuotta.
Sopiva päivä Perinteille.

Ja jääkaapissa on vielä hieman jäljellä,
taidankin tästä...

Ullakon Aarre,

se kaikista tärkein ja rakkain.

Pieni pojanpullero,

joka lähti eskariin

lappuhaalareissaan ja

lippalakissaan,

aivan järjettömän suuren

Valmet-repun kanssa

ja näytti

Koppakuoriaiselta.

Nyt alkaa yläaste

olla käytynä

ja pitkänhuiskea

nuorimies

lähti kouluun 

antiikkisen Nahkasalkun

kanssa

ja näytti

Pingviiniltä.

Juhlivat Kevättä,

Nuoruutta,

Kaveruutta,

yhden Etapin saavuttamista.

Osa lähtee muualle,

osa jatkaa lukiossa.

Toivottavasti

Hyvät Muistot jäisi

kaikille.

Neiti Kesäheinä

Älä heitä roskikseen,
polta roviolla,
revi rievuiksi,

pidä tallessa,
viikkaa kaappiin,
silittele pari kertaa
vuodessa,
mieti menneitä,
vaali muistoja,

levitä juhlallisesti pöydälle,
ripusta verhoiksi kesäiseen kotiin,
ompele heppoinen yöpaituli...

havahdu linnun lauluun,
istahda rauhassa
porraskivelle,
siemaile ruusukupista kahvia,
heräile hissukseen uuteen päivään,
nuuhki aamukasteen raikkautta,
anna katseen levätä tuulessa
huojuvissa puidenlatvoissa,
ojan pientareen heinikoissa,

ole hetken neiti Kesäheinä...

Oi
kesäaamun ihanuutta.

Vanhoja uskomuksia...

Mikäli se yhtään tästä
riippuu,
niin meidän tontilta on nyt
TRULLIT ajettu
pois pahojaan tekemästä.

Niin ja siistitty puutarhaa...

Keskittymishäiriöitä...

Aiemminkin olen kertonut,
että miten helposti saan
ajatukset lentoon,
varsinkin silloin kun pitäisi
tehdä jotakin HYÖDYLLISTÄ.

Hyödyllistä kuten perjantaisiivous.

Aloitinhan minä hyvin aikein.
Järjestelin ja pyyhin pölyjä.
Ehdin jo kehua itseäni.
Hyvä tyttö, hyvä emäntä.

Siirrellessäni tavaroita käteeni
osui rintakoru.
Otollinen hetki;
oiva tekosyy keskeyttää,
istahtaa ja miettiä.
Antaa ajatuksen viedä.....

kauan, kauan sitten tuli Suomeen nuori nainen,
kielitieteilijä,
kiintyi perheeseen,
ystävystyi iäksi,
läheinen sisaruksille, rakas Ystävä,

maailman melskeet veivät mennessään,
kokivat kukin kovia,
syntyi välimatkaa vuosiksi,
Ystävyys säilyi.

Tahtoi muiston antaa,
itsestään ja maastaan.
Tarkasti varjeltu koru,
teetti neulan kullekin neljälle sisarukselle.

Palaset yhdistämällä syntyy kokonaisuus,
joka pitää visusti salaisuutensa itsellään.
Vanhaksi tiedetään,
siinä kaikki.

Sydämestä annettu,
vaan ei unhoitettu.

Valentinuksen päivä

Vuonna 1903 Niilo Engelbert jäi leskeksi,
suru oli suuri vaimon menehdyttyä
lapsivuoteeseen
ja vielä suurempi vastasyntyneen seuratessa
äitiään vain kuukauden ikäisenä.

Edesmennyttä äitiä jäi suremaan perheen
kolme tytärtä.

Perheessä oli luotettu taloudenhoitaja,
jonka hyvään huoltoon tyttäret jäivät.
Lienee Niilo tuntenut vuoden myötä
elonsa yksinäiseksi,
kun soveliaan ajan kuluttua
loi silmänsä nuoreen kansakoulun
opettajattareen, Klaraan.

Tähän päivään on säilynyt
herkkiä kirjeitä,
joissa Niilo korulausein julkituo
tuntojaan
- ja Klara vienosti vastaa,
peläten samalla ympäristön
reaktioita, puheenaiheita, juoruilua...

Liekö sitten ollut Niilon persoona
vai kirjalliset kyvyt, jotka saivat
Klaran vastaamaan myöntävästi, mutta
kihlat vaihdettiin v. 1904 ja niin
Klarasta tuli rovastin morsian ja
pienten tyttöjen äitipuoli.

Sen ajan tavan mukaan
kihlausaika oli vuosi,
avioliitto solmittiin
v.1905.
Vähältä piti, ettei solmittu;
ompelijalle lähti tulla hoppu ja
morsiuspuku saatiin valmiiksi
aivan viime tingassa !

Vietetään Läheisten ja Ystävien päivää,
muistetaan Rakkaita ja Tärkeitä,
eläviä ja edesmenneitä,
olemassaolevia ja matkan varrella unohtuneita,
joka päivä,
Pienissä Hetkissä.

Saanko esitellä, PelleKalleKustaa

Pelle Kalle Kustaa on
melko iäkäs nuorimies,
reipas 100 vee.
Aika on jättänyt jälkensä,
näemmä kolhittu ja syöty,
vaatteetkin rievulta kadonneet.

PelleKalleKustaalla on leikkinyt
neljä sukupolvea tyttölapsia,
salaa ehkä joku poikakin.
Ensimmäinen leikkijä on
jostain syystä päättänyt, että
nukke on poika ja kastanut
sen komeasti PelleKalleKustaaksi.

Kun minä olin pikkutyttö,
nukella oli vielä villakankaiset
henkselipolvihousut ja liinainen
paita.

Joutunen ompeluhommiin, sillä
PelleKalleKustaa pääsee töihin ensi kesänä...

siitä myöhemmin lisää, nyt vain sen verran,
PelleKalleKustaa etsii kavereita...

Sukellusta menneeseen...

Kalenteri on mallillaan ja
elämä voittaa,
synkimmästä ajasta on selvitty
ja kesää kohti mennään.

Horroksesta heränneenä
jaksaa innostua asioista.
Niin kuin nyt taas kaikesta vanhasta.

Isotätini, hauska termi muuten, lähetti
nipun kirjeitä.
Vietin hillittömän hauskoja
hetkiä lukiessani, suorastaan
hengästyttävän hauskoja.

Ei sillä, että monet kirjeessä kirjoitetut asiat
olisivat olleet hilpeyttä herättäviä,
olivat oikeastaan aivan kauheita:
tapaturmia, itsemurhia, kuolemia,

mutta siksi, että kirjoittaja oli
viistoistakesäinen tyttölapsi Ida,
joka kirjoitti kaikki kylän ja omat kuulumiset
iloisesti yhteen pötköön...

ensin kertoi, että krannin Maiju oli lähtenyt
Ameriikkaan, samaan hengenvetoon
lehmä on poikinut ja meillä on
neljä kanaa ja kolme lammasta
ja ei Wilhoa ole löydetty  ja sitä nyt enää
sovi kattellakaan kun joki on
jo mennyt jäähän..

Kirjeiden alku on hyvin kohtelias ja asiallinen
ja sitten alkaa tekstiä tulla...
( jos klikkaat kuvaa, niin saat sen isommaksi )

Ei ollut iltapäivälehtiä tuohon aikaan,
mutta osa näistä jutuista ylittäisi varmaan juttukynnyksen
tänäänkin !

Ja lopussa palataan taas kohteliaaseen, hienoin sanakääntein
tapahtuvaan hyvästelyyn ja toivotuksiin.

Ette usko miten hauskaa näiden lukeminen on !
Voisin viettää päivätolkut näiden parissa....

Kaappien kätköistä... valmiina käyttöön !

Jakku on valmis.
Viimeistä sovitusta ja napin paikan
lopullista etsimistä vaille.

Koko ompelun ajan minulla on ollut
Hyvä Tunne;
jakun suunnittelu ja ompelu on
tuntunut Oikealta,
ei se aina niin mene.

Joskus pistää vastaan kaikella tavalla,
aivan kuin materiaali kiljuisi kovasti vastaan
ja kaikki entiset hyvät ja pahat henget
hangoittelisivat uppiniskaisesti
omansa puolesta !

Nyt ei ollut niin,
minusta on mukava ajatella, että
Pellavien Alkuperäinen Tekijä antoi niin
Tyttärelleen kuin minullekin oman
hiljaisen Hyväksymisensä.

Hyvää Käyttöä Jakulle !

Kaappien kätköistä jatkuu...

PerintöPellavaJakku alkaa
saamaan lopullista muotoaan.

On sovitettu ja sovitettu lisää,

koetettu saada jakun saajannäköiseksi,

omanoloiseksi, 

mukavaksi.

Nostettu sieltä, pudotettu täältä,

tikattu ja kursittu.

Mietitty pääntietä, nappia...

Otettu huomioon Historia,

pellavaliinojen alkuperäinen Tekijä;

Äidiltä Tyttärelle.

Kaapin kätköistä käyttöön,

täten aina mukana,

Tunne lämmittää mieltä ja 

jakku kehoa.

Jotakin pientä,

uudelleentekijän jälki,

lisätty pilke silmäkulmassa.

Vielä Jakku väripataan,

sitten onkin valmis Juhliin.

Maailman kaikista paikoista...

JURVA.

Tämä on aivan uskomatonta.
Olen elänyt viiskymmentä vuotta
tietämättä tuon taivaallista
Jurvasta ja jurvalaisista.

Joo, joo, nykyinen Kurikka,
ihan miten vaan, mutta täällä
päin se on ja pysyy Jurvana.

Niin, ne jurvalaiset.
Naiset nimenomaan.

Reippaan vuoden aikana
olen törmännyt reiluun puoleen
tusinaan sellaiseen NAISEEN,
että oksat pois.
Ja tänä aamuna tuli puhelinlankoja
pitkin taas yksi.

Kaikille näille naisille on yhteistä
suunnattoman ystävällinen
tapa lähestyä toista ihmistä,
kunnioitus käsitöitä kohtaan,
kohdallaan oleva elämänasenne,
raikuva nauru ja
mielikuvituksen lento.

Ja täytyy sanoa, että kun he kerran
minua lähestyvät ja sielujen
sympatia löytyy, niin täytyy heissä
olla ripaus tervettä hulluuttakin !

Nyt olen lähdössä oikein
excursiolle Jurvaan loppuviikosta.
Todennäköisesti tulen takaisin
onnellisena pellavapussi kainalossa.

Kiitos Teille Kaikki Jurvan Naiset,
on ollut ilo tutustua Teihin jokaiseen.
Juodaan taas porukalla päiväkaffit pihanurmella
ensi kesänä !
Niin vanhat kuin uudetkin tuttavuudet.

KIITOS !

TÄDIT TOUHUISSA...

... jotenkin näin sanoi huushollin nuoret miehet.

Perjantai-iltana meidän keittiöön
kokoontui iloinen joukko Käteviä Naisia.

Ja minun piti ottaa valokuvia.
Kuinka ollakaan, juuri silloin oli
kameran akku tyhjä. Oma vika.

Harmittaa.

No joka tapauksessa, tässä Tätien Touhun tuloksia,
kastoimme kynttilöitä.

Kynttilänteko sujui joutuisasti,
maailma parani,
stressi liestyi,
ystävyys lujittui.

Välillä söimme hyvää ja riittävästi,
pitkän kaavan kautta,
nautimme lasin, parin viiniä
ja herkkua kahvin kera jälkiruuaksi.

Tälläistä pitäisi tehdä useammin.
Oli hyvä mieli.
Yöllä pimeässä vain hymyilytti
kun kahvinjuonti valvotti.

Tälläisistä pienistä asioista,
hyvistä hetkistä,
niistä jaksaa monta päivää.

Mikä rikkaus on Ystävät.
Kiitos heistä,
joka ainoasta !

SYKSY ja syksyyn kuuluvia

juttuja,

Kävimme tänään JOKI-TORILLA

VEIKKAALASSA.

Siellä, mistä kirjoitin jo viime kuussa.

Mukaan tarttui luomujauhoja

( niitä, joista saa leivottua kaikkea hyvää ),

lammasmakkaraa,

hunajaa,

luomuvihanneksia;

purjoa, perunoita, porkkanoita,

viherkaalia,

herkullisia pihapuun luumuja,

savustettua nieriää ja

ahvenfileitä...

vähänkös meillä syödään tänään

hyvää !

Veikkaalassa on käteviä kyläläisiä.

Hienoa, että laittavat tuotteitaan kaupan

kaikille meille, jotka pidämme hyvästä,

puhtaasta ja lähellä tuotetusta ruuasta.

Paikalla pyöri myös Pohjalaisen toimittaja

ja kuvaaja,

mukava, että käyvät tekemässä juttua

tälläisistä tapahtumista.

Pikku hiljaa JOKI-TORI saa lisää julkisuutta

ja tapahtuma kasvaa.

Nyt odottelemme, josko pitäisivät lehtijutun

innoittamina vielä kerran toria auki

tänä syksynä...

meidän makuhermomme sitä

vaatisivat...

Keräilymaniaa...

Harmaahkon päivän ratoksi olen käynyt

läpi laatikoita:

Pinoittain vanahoja nuotteja, joista

erottelin suomalaiset omaksi pinokseen,

ulkomaiset-,

viulu-, piano-, huilu-, saksofoni- ja

trumpettinuotit omiksi pinoikseen,

löysin myös pianokouluvihkoja

moneen eri lähtöön,

alla olevassa kuvassa oiva ohje mitä

ryhtiin tulee...

Askartelijoiden iloksi pinosin myös

irtolehtiä, kansikuvia...

Nuoteissa mitään vikaa ole, mitä nyt osa

pitkän palan yli 100-vuotiaita.

Ja se, etten itse soita mitään !

Mutta talteenhan nämä pitää laittaa,

edelleen.

Sitten löysin pussillisen peltipurkkeja,

nämä on niitä pienimpiä.

Mitä näillä tekee ?

Ei niin mitään ja kukaan niitä edes näe

sieltä pussista !

Joutaa kaikki Ullakon Aarteisiin,

ai niin, ei tuo paprikamaustepurkki,

sen on isoisoisä ja isoisoäiti tuoneet

Unkarinmatkaltaan 20-luvulla...

Sitten ihmetellessäni nappilaatikoita

( niitä, joita olen esitellyt joskus vuosi sitten,

eivätkä ne taatusti ole vähentyneet nekään... ),

löysin tämmöiset lapaset.

Pituutta lapasilla on 8 senttimetriä.

Leveyttä reipas 2.

Kärsivällisyys lienee sukupolvien saatossa

asteittain vähenevä voimavara.

Ja mikäli joku innostuu ylläolevienkokoisia

minilapasia väkertämään, niin harrastuksen

jatkoksi täältä löytyy myös kenkälesti.

Koko samaa luokkaa kuin lapaset.

8 senttimetriä.

Voisiko jotain laittaa poiskin ?

Eiiiiiiiiiiiiiii.....

Valoa vanhalla...

Kevään valo.

MEIDÄN KOTI

SAHA SOINUT, suorastaan laulanut...

Meidän aitassa on aikojen alusta

ollut paloina "sivustariipaastava",

jonka olemassaolo on ollut tiedossa,

kukaan ei tiedä mistä ja kuinka ja miten

vanha.

Vaikka se on ollut paloina, on ollut

selvää, että kaunis se on.

Eräänä kesäisenä päivänä palat kannettiin

päivänvaloon,

putsattiin ja käänneltiin,

ihasteltiin ja tarkasteltiin.

Mietittiin historiaa, alkuperää...

kauniksi todettiin.

Ryhdyttiin kokoamaan.

Osa osalta.

Tutkittiin ajanvauriot.

Puuttuu pala, puuttuu jalka, pätkä listaa.

Järkytys oli huomata, että se joku,

tuntematon aikojen takaa,

ei ollut viitsinyt poistaa puunauloja,

oli nirhannut sahalla,

ei ollut tarvinnut juuri tätä penkkiä,

mitä tuosta, joutaa pois...

kantanut aitan vintille,

unohtanut sinne.

Huuto pääsi !

Penkkiä kävi ihastelemassa yks sun toinen.

Murhemielin katseltiin.

Edelleen kauniiksi todettiin.

Haave eli saada penkki kuntoon,

omat rahkeet ei riitä,

taitokaan.

Hyvää kotia etsii,

käsistänsä taitavaa tekijää,

arvonsa tuntevaa.

Toivottavasti löytää.

Vanhaa kaunista

Tämä ompelukone on valmistettu koneessa

olevan leiman mukaan 8. 3.1910.

Siis 100-vuotias kaunotar.

Toimiikin vielä, kun vain ompelijatar

jaksaa veivata !

Katsoessani vanhoja esineitä mietin,

miten moni tarvekalu on nykyään

muotoiltu korostetun virtaviivaisesti ja

pelkistetysti.

Pelkkä muoto julistaa käytön olevan tehokasta,

helppoa ja nopeaa.

Tämänkaltaisen ompelukoneen ulkonäkökin

kertoo, että ompelukseen on käytetty aikaa,

keskittymistä ja huolellisuutta.

Entäpä nämä ?

Hopeisella virkkuukoukulla ei voi kuvitellakaan

virkatun muuta kuin herkimpiä pitsejä.

Voin mielessäni nähdä nuoren naisen virkkaamassa

kapioitaan haaveillen sulhasestaan....

Ja mitä kertoisi tämä nypläystyyny, miksi

pitsi on jäänyt kesken, mitä nyplääjän

mielessä on liikkunut, mihin pitsi on

tarkoitettu...

Miten monta tarinaa kauniiden esineiden

taakse kätkeytyy.

Arkista elämää, juhlapäiviä, onnen hetkiä,

surua...

Tässä vielä yksi satavuotias, isoisoäitini

esiliina.

Voisin kuvitella minkälainen ilme ystävättärilläni

olisi, jos tämä mekkoni suojana tarjoilisin

heille iltapäiväkahvit...

Ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Ja sadan vuoden

kuluttua joku miettii meidän

aikamme esineiden kätkemiä tarinoita,

mikä hupaisa ajatus....