Tingelitangelipuu ja perinteet...

Jo neljä sukupolvea naisia on koristellut
joulukuusen. Samalla tavalla.

Oman päänsä pitäen, itsepäisiä kaikki.

Yksi asia on säilynyt muuttumattomana.
Hopeanväriset tingelitangelisilpakkeet.

Joka aatonaatto sukupolvensa naisihminen on
jäänyt "viimeisenä kentälle",
muu kuusenkoristeluväki häipyy vähin äänin
kuten kuuluisa ruumiintoiminto Afrikan pohjois-
osan runsashiekkaisille alueille saatuaan, myös
perinteiset, hopean- ja muunväriset joulupallot
paikoilleen.

Tingelitangelisilpakkeet ripustetaan, ei valtavina
kasoina, vaan siisteinä pikkunippusina
ympäri kuusta.

Kysyy kärsivällisyyttä ja varmaa kättä.

Koristelun päätyttyä paikalle hiipii
koloistansa edellä mainittu häipynyt väki,
joka toteaa iloisesti, että

SIINÄ ON MEIDÄN KUUSI, JUURI SELLAISENA
KUIN SE ON AINA OLLUT ja SEN PITÄÄ
AINA OLLA VASTAKIN !

TOTTA,
siinähän se on kaikessa kimalluksessansa,
kynttilät sytytettynä joulunajan hämärässä,
tuo mieleen muistot, perinteet, jatkuvuuden.

Rauhoittaa istumaan ja ihailemaan,
kirvoittaa mieleen ajatuksen,
vierittää poskelle kyyneleen,
yhdistää...

Loppiaisen jälkeen kynttilät sammutetaan,
siirrytään toiveikkaana kohti kevättä.

Sukupolvensa nainen kärsivällisesti,
jälleen yksin, omien ajatustensa kera,
hellin käsin poimii lähes yksitellen
tingelitangelisilpakkeet talteen
odottamaan jälleen seuraavaa
aatonaattoa.















Perinteitä kunnioittaen,
välillä itsekseen nupisten.

Joka vuosi, tismalleen samalla tavalla.