sää on enemmän kuin harmaa,
sataa ripottelee,
puuskittain kylmä.
Suuri odotus kesän
lämmöstä ja
valosta.
Ei kohtaa tosi ja haave,
pakko laittaa lämmitys päälle,
vetää villatakki niskaan,
tossut jalkaan.
Huonosti nukuttu yö,
kuutamo ja
eilinen palaveri;
pikkumainen kateus,
tietämättömyys,
ajojahti selän takana.
Välillä naurattaa ihmisten
pienuus,
välillä säälittää
kyvyttömyys nähdä ilo,
harrastus ja
hiljainen omistautuminen.
Itse saman kokeneena
tunnen syvää sympatiaa,
myötäelämistä.
Eikä silti voi tehdä muuta
kuin olla,
hissukseen hutkia
pahimpia etäämmälle.
Sääli, jos hyvä asia menee
olemattomalla pieleen.

Yhtäkkiä olisi sata työtä,
mitä haluaisi tehdä juuri nyt.
Ulkona.
Sisällä kisaa villakoirat,
perhe huutelee tuoretta pullaa,
pyykkivuori kasvaa...
miten hyvää mielelle tekisi
kiskoa muutama puskanjuuri
maasta,
repiä,
rähistä,
puskea lapiolla.
Minä etsin pientä pilkahdusta
pilvien välistä,
niin taivaan kuin oman ajatuksen,
pahan olon parannusta.
En katso ikkunasta ulos,
laitan uunin päälle,
leivon raparperipiirakan,
istun ompelukoneen taakse,
lakkaan murehtimasta.
Yritän omalla olemisella
ilmaista tukeni,
ymmärtämiseni.
Jos vaikka myöhemmin tänään
sinne puutarhaankin...
Jaa, mitäkö nuo muotikuvat
tähän liittyy,
ei mitenkään,
ovat vain paljon kauniimpia
kuin yksikään kuva,
joka oikeasti kuvastaisi
tämän hetken ajatuksia.
Naisellinen konsti
mielen nostattamiseksi,
sitähän se.