keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Sukellusta menneeseen...

Kalenteri on mallillaan ja
elämä voittaa,
synkimmästä ajasta on selvitty
ja kesää kohti mennään.

Horroksesta heränneenä
jaksaa innostua asioista.
Niin kuin nyt taas kaikesta vanhasta.

Isotätini, hauska termi muuten, lähetti
nipun kirjeitä.
Vietin hillittömän hauskoja
hetkiä lukiessani, suorastaan
hengästyttävän hauskoja.

Ei sillä, että monet kirjeessä kirjoitetut asiat
olisivat olleet hilpeyttä herättäviä,
olivat oikeastaan aivan kauheita:
tapaturmia, itsemurhia, kuolemia,

mutta siksi, että kirjoittaja oli
viistoistakesäinen tyttölapsi Ida,
joka kirjoitti kaikki kylän ja omat kuulumiset
iloisesti yhteen pötköön...

ensin kertoi, että krannin Maiju oli lähtenyt
Ameriikkaan, samaan hengenvetoon
lehmä on poikinut ja meillä on
neljä kanaa ja kolme lammasta
ja ei Wilhoa ole löydetty  ja sitä nyt enää
sovi kattellakaan kun joki on
jo mennyt jäähän..
















Kirjeiden alku on hyvin kohtelias ja asiallinen
ja sitten alkaa tekstiä tulla...
( jos klikkaat kuvaa, niin saat sen isommaksi )





















Ei ollut iltapäivälehtiä tuohon aikaan,
mutta osa näistä jutuista ylittäisi varmaan juttukynnyksen
tänäänkin !

Ja lopussa palataan taas kohteliaaseen, hienoin sanakääntein
tapahtuvaan hyvästelyyn ja toivotuksiin.











Ette usko miten hauskaa näiden lukeminen on !
Voisin viettää päivätolkut näiden parissa....

8 kommenttia:

  1. Voi hyvän tähäre! Pisti tosiaan hirnuttamaan viimestään siinä hirtetyn isännän kohdalla ;D
    On se vaan ollu elämää. Ihania aarteita tuollaset kuule!! :)

    VastaaPoista
  2. niin kuin kirjoitin, että kauheaa kun kamalat asiat naurattaa... mutta, mutta, tuo kerrontatapa vaan on niin hauska. nyt on mennyt loppu päivä selvittämiseen, että ketä / mitä näissä kirjeissä olleet henkilöt ovat olleet ! pakko olisi syventyä nyt vähitellen ruuanlaittoon.... :-)

    VastaaPoista
  3. Moon täälä hermostuksis orottanu yhtä sähköpostiviästiä, jotta saisin jonku asia nytkähtämähän etehen päin. Ei oo tullu. Pää tuli kipiäksi.
    Sitte ajatelin vähä käväästä sivuulla.
    Hyvä, jotta kävin. Nauroon oikeen ääneheni. Pääki siinä parani.
    Oikeen maharottoman isoo kiitoos hauskoosta hetkistä.

    VastaaPoista
  4. voi kun mukavaa kun voi olla joskus lähimmäiselle avuksi ! :)

    ja näiden kirjeiden henkilöt ovat alkaneet elää omaa elämäänsä: olen saanut selvityksiä ja selvitettyä ketä ja missä ja kuka... tämä on niin hienoa ja jännittävää !! ja vie taas mennessään, pakkaa muut hommat unohtua.

    VastaaPoista
  5. Antaisin paljon, mikäli omistaisin edes yhden kirjeen isovanhemmiltani.
    En ole koskaan tavannut muita kuin isänäidin, kaikki muut, isänisä, äidinäiti ja äidinisä kuolivat ennen syntymääni.
    Sukututkimusta tehdessä olen saanut tutustua moneen, moneen edesmenneeseen sukulaiseeni, hyvä edes näin.
    Pitäkää huolta vanhoista sukulaisistanne...

    VastaaPoista
  6. Hei Anonyymi, sinäpä sen sanoit.
    Kuinka monta hienoa asiaa katoaa aikain saatossa ja miten paljon tietoa jää jakamatta. Toisaalta miten valitettavan moni asia jää kysymättä, kuuntelematta, välittämättä... aiemmilta sukupolvilta oppii aina jotain myös itsestään ja omasta elämästään.

    VastaaPoista
  7. Mulla ei ole kuin se yksi kirjeenpalanen, tulipalosta pelastettu. Voi että, aarteita omistat!!! Pitää nyt oikein suurentaa ja lukea...

    VastaaPoista
  8. Vilukissi, näyttikö sun POMO sulle mitä lähetin sille tänään ? Sekin oli hauska juttu...
    Onhan ne aarteita, vievät vaan tilaa, aikaa ja paperossia ;- ) mutta, SO WHAT !

    VastaaPoista