Valoisampaa taivalta...

... elämän melskeissä, karikkoisella taipaleella, 

tuulisella tiellä,

miten helposti pieni ihminen vetäytyy varjoon, 

unohtaa ilon,

pystyttää muurin, murehtii itsekseen,

kulkee päivästä toiseen,

jaksaen askelta kerrallaan,

taivaltaa omaa kivikkoista tietään,

yksinään,

kantaen taakkaansa.

Yhtenä kauniina keväisenä päivänä

havahtuu,

saa tukea, uskoa, voimaa, jaksamista.

Elämä tasaantuu.

Tarpeeksi, että huomaa taas valon ja kevään.

Tarpeeksi, että pääsee ulos,

ulos omasta kuorestaan.

Tarpeeksi, että uskaltaa nojata.

Luottaa.

Muihin  -ja jopa itseensä.

Miltä hyvä mieli tuntuisi, ellei tietäisi
mitä on paha olo,

Kiitos, että on Elämä, niin

karikkoineen kuin suvantoineen.

Kiitos, että on Läheisiä.
Niitä, jotka kantavat
ja nostavat.

Nyt uuteen kevääseen.
Avoimin mielin.
Kiitollisena mahdollisuudesta.
Tarmokkaasti uusiin haasteisiin.

Entistä unohtamatta.
Oppineena.

Ei enää yksin.
Kiitos, Rakkaat.
Nyt kuulen linnun laulun...