Moneksi...

menneen viikon olen miettinyt
elämän heiveröisyyttä,
ihmismielen arvoituksellisuutta,
sen uskomatonta lujuutta.

Ei auta vaikka kuinka koetamme
saada elämän raameihin,
kasattua mieleiseksemme,
rakennettua omanlaiseksemme,

aina se yllättää.
Nurkan takaa, kutsumatta.

Saimme suruviestin.
Viestin takaa kuulsi
äidin suunnaton tuska,
kaipuu,
ihmettely,
ymmärryskin.

Nuori, aivan liian nuori,
kuitenkin syvimmiltään vanha,
herkkä ja tunteva,
ainutlaatuinen ihminen
on poissa.

Tilasin kukat,
eivät sovi nekään raameihin,
mitä siitä,
sellaiset ovat miten muistan
poislähteneen.
Minun tuntoni,
hänen muistonsa.

Jäähyväiset jätämme perjantaina.
Surun keskellä
muistan kesän,
auringon, retket, pihaleikit,
luovuuden, hiljaisen työn...

yksi työpaja on hiljennyt.
Yksi paikka on tyhjä.

Sov gott, Philip